Muistan, kuinka herätyskello soi aina hyvissä ajoin ennen aamukuutta. Heti ylös noustuani venyttelin, jotta edes lihakset heräisivät, vaikka mieli ei vielä virkeimmillään ollut. Kaurapuuroa marjojen kera suuhun sekä koulutarvikkeet, vesipullo ja vaihtovaatteet reppuun, jolloin matka kohti urheilukenttää tai jotain muuta liikuntapaikkaa saattoi alkaa.

Urheiluakatemian aamutreenit pois alta, jonka jälkeen sai suunnata hieman hölkkäilen kohti lukiota. Päivä opintojen parissa sujui jälleen hyvin, kun aivot olivat jo heti aamusta virittyneet keskittymistilaan. Koulun jälkeen nopeasti läksyt tehdyksi, ja matka kohti tanssisalia saattoi alkaa. Treenien jälkeen ehti vielä valmistautumaan kavereiden kanssa koeviikkoon, jonka jälkeen malttoi levollisin mielin mennä nukkumaan ja herätä uuteen päivään.

En voisi olla kiitollisempi, kun oman lukioaikani ensimmäisen vuoden jokainen päivä näytti suunnilleen tuolta. Urheiluakatemia toi arkeen joustavuutta sekä mahdollisti tavoitteellisen urheiluharrastuksen kiireisen lukioarjen keskellä. Menestystäkin tuli, mutta sitä merkityksellisemmältä tuntui aina pitää hauskaa liikkuen. Ensimmäisen vuoden lopulla jouduin itsestäni riippumattomista syistä lopettamaan tavoitteellisen urheiluharrastuksen.

“Palautuminenkin tapahtuu yhä useammin somessa surffaten”

Seuraankin jokseenkin huolestuneena, kuinka yhteiskunnan opiskelu- ja työelämäpaineet pakottavat jatkuvasti enemmän passivoitumaan ruudun ääreen. Palautuminenkin tapahtuu yhä useammin somessa surffaten. Juuri sosiaalisen median kautta suhde liikuntaa kohtaan saattaa muuttua melko myrkylliseksi.

Valehtelisin, jos väittäisin omankaan liikuntasuhteeni olleen aina terve. Harrastin yli 13 vuotta tanssia, ja vaikka oma tanssikouluni hoiti osuutensa hyvin, ei ulkopuolisilta paineilta voinut välttyä.

Murrosiän myötä muuntunut keho ei aina ollut sitä, mitä olisi toivonut, eikä kasvonpiirteistä lähtien mikään tuntunut istuvan lajin ihanteisiin. Kilpailuissa suoriutumisen arviointi ja vertailu kuului toki lajin henkeen, mutta liian monen nuoren tanssijan pään sisällä kuohusi varmasti enemmän kuin olisi tarpeen.

“Vaikka toisaalta rakastinkin tanssimista ja siinä kilpailemista, sai nuorelle liian kovat suorituspaineet ja tietynlainen lajin sisäinen armottomuus romahtamaan”

Kaikki tämä vaikutti omaan mielenterveyteeni ja jaksamiseeni tavalla, jolla sen ei olisi kuulunut. Vaikka toisaalta rakastinkin tanssimista ja siinä kilpailemista, sai nuorelle liian kovat suorituspaineet ja tietynlainen lajin sisäinen armottomuus romahtamaan. Todennäköisesti syömisen tarkkailu ja överiksi mennyt treenaaminen johtivat uupumiseen. Uupumuksen aiheuttama äärimmäinen väsymys sai aikaan ratkaisevan loukkaantumisen, joka pakotti lopettamaan.

Kun on kerran rakentanut elämänsä tavoitteellisen kilpaurheilun ympärille, ei sen muuttaminen ole helppoa. Sitä se ei ollut minullekaan. Liikkuminen vailla minkäänlaisia tavoitteita tuntui todella oudolta.

Aluksi kaikki urheilu ja terveelliset elämäntavat jäivätkin kokonaan. Kuitenkin tunne jonkin puuttumisesta valtasi nopeasti koko kropan. Merkittävä osa itsestäni ja koko identiteetistäni oli kadonnut, eikä mikään tuntunut tuovan opiskeluarkeen sitä jotain.

“Se, mikä rikkoi, myös korjasi, kun löysin urheilun uudestaan”

Pian sekä kiinnostus että jaksaminen tehdä yhtään mitään katosi myös lähes kokonaan. Arvosanat lähtivät laskuun, eikä tanssikavereiden kilpailusuoritusten seuraaminen helpottanut tilannetta: olinhan ensimmäistä kertaa koko elämässäni jossain muualla kuin heidän kanssaan kiertämässä Suomea. Tilanne tuntui toivottomalta.

Vanha sanonta “liike on lääke” saattaa kuulostaa ärsyttävältä kliseeltä, mutta omalla kohdallani se piti enemmän kuin paikkansa. Se, mikä rikkoi, myös korjasi, kun löysin urheilun uudestaan. Olin jo muutaman vuoden harrastanut ratsastusta, koska olin aina pitänyt eläimistä.

Oli myös huikeaa tuntea liike omassa kehossa. Arkeen palasivat pian juoksulenkit ja kuntosalitreenit, jotka luulin hylänneeni jo kokonaan. Myös mieli alkoi palautua, kun puuttuva palanen oli saatu paikalleen. Samalla opin, kuinka huippua onkaan liikkua ihan omaksi iloksi vain, koska tekeminen on niin hauskaa ja mukavaa. Lisäksi opiskelu ja työelämä alkoivat sujua paremmin kuin hyvin ja löysin järjestömaailmasta uuden intohimon kohteen.

“Juuri liikunta on keskeinen tekijä siinä, että olen päässyt elämässäni haluamaani pisteeseen”

On suuri ilo kertoa, että nyt olen ylioppilas, teen unelmieni työtä sekä vaikutan parhaan kykyni mukaan itselleni merkityksellisissä asioissa. Ehkä onnellisempi kuitenkin olen, kun voin sanoa olevani myös tavoitteellinen kouluratsastaja ja silkasta riemusta urheileva ihminen. Juuri liikunta on keskeinen tekijä siinä, että olen päässyt elämässäni haluamaani pisteeseen.

Olen oppinut jo nuorena asettamaan tavoitteita, kohtaamaan epäonnistumisia sekä tekemään töitä omien unelmien eteen. Lisäksi olen ymmärtänyt, kuinka oman kropan jaksaessa pitkät päivät töiden ja opiskeluiden parissa ovat paljon helpompia. Vaikka mutkia onkin ollut matkassa, terveen liikuntasuhteen löytäminen on ollut yksi elämäni arvokkaimmista asioista.

Viikolla 40 eli 30.9.–4.10.2024 vietetään Liikkumalla työkykyä nyt -kampanjaviikkoa. Ajatus siitä, ettei jokainen lapsi ja nuori välttämättä saa mahdollisuutta oppia itsestään ja elämästä ylipäänsä urheiluharrastuksen parissa, tekee minut surulliseksi. Toivon, että jokainen päätöksentekijä heräisi tahollaan ajattelemaan, kuinka melko itsestäänselvältä tuntuvat arjen rakennuspalikat voitaisiin tarjota myös tuleville sukupolville. Liikunta on opiskelu- ja työkyvyn rakentajana asia, jota tulisi arvostaa enemmän.

Liinu Torkkel
Kirjoittaja on Suomen Lukiolaisten Liiton liittohallituksen jäsen.