SLL kävi kuultava sivistysvaliokunnassa opettajankoulutuksen kehittämisestä 31.3.2016

Lukiokoulutuksen osalta digitaalinen murros tapahtuu nyt. Syksyllä 2016 aloitetaan siirtymävaihe sähköisiin ylioppilaskirjoituksiin siten, että vuoteen 2019 mennessä kaikki aineet kirjoitetaan sähköisesti. Muutos on odotettu ja tarpeellinen, mutta ymmärrettävästi huolettaa monia opiskelijoita – erityisesti heitä, jotka eivät koe sähköisten opiskelutaitojen olevan osa lukioarkea. Tässä opettajalla on suuri rooli. Onkin huolestuttavaa, että vain 27 % opiskelijoista kokee opettajilla olevan riittävät valmiudet ohjata heitä tieto- ja viestintätekniikan opiskelukäytössä (SLL 2013). Suomalaiset opiskelijat jäävät kansainvälisessä vertailussa häntäpäähän tieto- ja viestintätekniikan hyödyntämisen määrässä ja ero Pohjoismaihinkin on merkittävä: Tanskassa 84 % ja Norjassa peräti 94 % lukiolaisista käyttää tietokonetta koulussa vähintään kerran viikossa, kun Suomessa vastaava luku on vain 25 % (Accenture 2015). Digitaaliset opiskelutaidot on yhä määrätietoisemmin integroitava osaksi opettajankoulutuksen pedagogisia käytäntöjä että opetussuunnitelmaa. Opettajien puutteellinen osaaminen tai asenne ei voi jarruttaa opiskelijan mahdollisuuksia hankkia opiskeluaikana niitä digivalmiuksia, jotka ovat keskeisessä roolissa yhteiskunnassa ja työelämässä.

Tieto- ja viestintätekniikan käyttö on hyvä esimerkki siitä, miten opiskelijoilla voi olla toisinaan opettajaa kehittyneemmät valmiudet. Useissa lukioissa on hyviä esimerkkejä opiskelijoiden osaamisen hyödyntämisestä kouluttamalla heistä esimerkiksi koko koulun digituutoreita. Mahdollisuudet hyödyntää opiskelijoiden osaamista ovat rajattomat, mutta se vaatii irrottautumista perinteisistä koulun hierarkiarakenteista. Opettajankoulutuksessa on jo tunnistettava, että opiskelija voi olla opetuksessa kumppani, jolta myös opettaja voi oppia.

Koululla ei ole enää pitkään aikaan ollut monopolia tietoon ja osaamisen kehittämiseen.  Lukiokoulutukselle asetettujen tavoitteiden saavuttamiseksi on jopa välttämätöntä avata luokkahuoneiden ovet yhteiskunnan muille toimijoille. Yhteistyö muiden oppilaitosten, korkeakoulujen, työelämän ja muun yhteiskunnan kanssa on opetussuunnitelmaan kirjattavaa sisältöä, mutta jää silti harmillisen vähälle lukioissa. Opettajan rooli on suomalaisessa koulutusjärjestelmässä hyvin autonominen, mutta opettajankoulutuksessa on kitkettävä ajatus yhtäläisyysmerkeistä autonomian ja yksin tekemisen kanssa. Opettajan tärkein tehtävä on pitää huoli, että kaikki opetussuunnitelman sisällöt tulevat käsiteltyä kurssilla – sisältöjen läpikäynnissä voidaan hyödyntää muitakin toimijoita.

Opettajien opetussuunnitelmaosaamista tulee vahvistaa. Vanha opettajanhuoneissa kiertävä vitsi kertoo, että paras paikka piilottaa 500 euron seteli on koulun opetussuunnitelman väliin, koska sinne ei kukaan ikinä katso. Opetussuunnitelma on kuitenkin oikeusturva-asiakirja, jonka mukaista opetusta opiskelijalla on oikeus saada – opettajien on hahmotettava sen rooli oman työnsä johtamisessa. Opetussuunnitelma on myös hyvä väline kollegiaalisuuden hyödyntämiseen ja oppiainerajoja ylittävien ilmiöiden tunnistamiseen. Opetussuunnitelmaprosessi itsessään on mahdollisuus kehittää ja lujittaa lukion osallistavaa toimintakulttuuria.

Vaikka opetussuunnitelmien pohjana olevat opetussuunnitelman perusteet määritellään yleensä noin kymmeneksi vuodeksi opetuksen ei pidä silti olla staattista. Lukiolaisten yleisimpiä toiveita koulutuksen kehittämiseksi on opetussisältöjen ja -menetelmien kytkeminen ajankohtaisiin teemoihin ja tapahtumiin. Lukio-opetus koetaan tällä hetkellä hyvin oppikirjaorientoituneeksi, eikä kursseilla usein hyödynnetä muita mahdollisia lähteitä. Laadukkaat oppikirjat muodostavat hyvän tukirungon kursseille, mutta sähköisten laitteiden lisääntyessä on yhä perustellumpaa hyödyntää laajempaa kirjoa tietolähteitä. Tämä antaa samalla mahdollisuuden kehittää lähdekritiikkiä ja tiedon analysoinnin taitoja.

Arviointi on tärkeä osa lukiokoulutusta. Se on opiskelijalle niin oikeusturvakysymys kuin osa oppimisprosessia. Siksi opettajien arviointiosaamiseen on kiinnitettävä huomiota. Arvioinnissa on annettava opiskelijalle reilu ja todenmukainen kuva tämän osaamisen tasosta, mutta sen on silti oltava kannustavaa. Pelkkä arvosana on hyvin riisuttu tapa antaa opiskelijalle informaatiota tämän kehityksestä.

Opiskelijapalautteen hyödyntämistä opetuksen suunnittelussa ja kehittämisessä on vahvistettava. Laatukulttuuri lukioissa on tällä hetkellä melko hajanaista eikä opiskelijoiden palautetaitoja kehitetä systemaattisesti. Opettajien taitoon vastaanottaa ja käsitellä palautetta tulee kiinnittää huomiota. Jokaisella opiskelijalla on oltava tosiasiallinen mahdollisuus osallistua lukionsa kehittämiseen ja toimintakulttuurin muovautumiseen. Toimiva opiskelijakunnan hallitus on keskeinen rakenne näiden osallistumismahdollisuuksien järjestämiseen. Opettajankoulutuksen keskeinen tehtävä on tukea oppilaiden ja opiskelijoiden osallisuutta. Osallisuus on nähtävä luontevana osana koulun arkea, ja myös aineenopettajille on tarjottava keinoja oppilaiden osallistamiseen, vaikutusmahdollisuuksien luomiseen sekä oppilas- ja opiskelijakuntatoiminnan edistämiseen. Oppilaiden ja opiskelijoiden osallisuuden merkitystä ei voi vähätellä: sen kautta jokaisella on mahdollisuus kasvaa aktiiviseen ja vastuulliseen kansalaisuuteen.

Pedagogisten sisältöjen lisäksi SLL pitää erittäin tärkeänä, ettei opettajankoulutuksen kehittämisessä unohdeta valmiuksia kouluyhteisön hyvinvoinnin tukemiseen. Tätä opiskeluhuollollista ja kasvatuksellista näkökulmaa tulisikin painottaa aineenopettajien koulutuksessa selvästi nykyistä enemmän. Hyvä opettaja ei voi rajata itseään vain oman oppiaineensa asiantuntijaksi, vaan hänen on kyettävä hahmottamaan oppilaiden, opiskelijoiden ja koko kouluyhteisön hyvinvointiin liittyvä laajempi kuva. Hyvinvoinnin edistämisessä kyse ei ole vain henkilökohtaisista vaikutuksista: Laadukas opiskeluhuolto ehkäisee myöhempiä ongelmia pitämällä yllä opiskelukykyä, vähentämällä koulupudokkuutta ja tukemalla opintojen suorittamista tavoiteajassa. Näin sillä on suuri merkitys myös kansantalouden kannalta.

Oppilaitoksen yhteiseen hyvinvointityöhön velvoittaa myös vuonna 2014 voimaan tullut oppilas- ja opiskeluhuoltolaki. Lain korostaman yhteisöllisen opiskeluhuollon perusajatus on, että koko oppilaitoksen henkilökunnan tulee kantaa vastuu kouluhyvinvoinnin edistämisestä. SLL näkee, että opettajankoulutuksen on tuettava lain toteutumista ja annettava opettajille valmiuksia yhteisöllisen opiskeluhuollon toteuttamiseen. Myös hallituksen kärkihankkeena toteutettavan lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelman yksi painopiste on yhteisöllisen opiskeluhuollon toimintatapojen kehittäminen. Tämä tavoite jää auttamatta vajaaksi, jollei sitä edistetä myös opettajankoulutukseen panostamalla. Opettajia on lisäksi tärkeä kannustaa monialaiseen yhteistyöhön muiden opiskeluhuollon toimijoiden kanssa.

Tarve hyvinvointi- ja opiskeluhuolto-osaamisen vahvistamiseen nousee myös oppilaiden ja opiskelijoiden kokemuksista. Vuoden 2015 Kouluterveyskyselyssä puolet niin yläkoululaisista kuin lukiolaisistakin arvioi, etteivät opettajat ole kiinnostuneita heidän kuulumisistaan. Moni piti kyselyssä tärkeänä myös sitä, että saisi oppilaitoksen aikuisilta tukea esimerkiksi mielialaan ja tunne-elämään, kaverisuhteisiin sekä perheen tilanteeseen liittyen. Ongelmien kärjistymisen ehkäisemiseksi oppilaan tai opiskelijan tuleekin tuntea, että hän voi tarvittaessa kääntyä kenen tahansa koulun aikuisen puoleen. Toisaalta kaikilla opettajilla on oltava riittävä herkkyys havaita yksittäisissä oppilaissa ja opiskelijoissa tai koko kouluyhteisössä näkyviä hälytysmerkkejä, ja heidän on tiedettävä, miten niihin puututaan. Vain tämä antaa mahdollisuuden oikea-aikaisiin toimenpiteisiin ja tehokkaaseen ennaltaehkäisyyn.

Kouluyhteisön hyvinvoinnin kannalta tärkeää on myös se, että kaikki yhteisön jäsenet tuntevat olevansa arvokas ja hyväksytty osa sitä. Siksi yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon aktiiviselle edistämiselle on SLL:n näkemyksen mukaan annettava opettajankoulutuksessa nykyistä vahvempi painoarvo. Nuorten moninaisuuden onkin oltava opettajankoulutuksen lähtökohta. Oletettujen ja perinteisten normien sijaan opetustapojen, -materiaalin ja kommunikaation tulee ottaa erilaiset sukupuoli- ja seksuaali-identiteetit sekä muut yksilökohtaiset ominaisuudet huomioon. Koulutuksen kautta opettajia on myös tuettava purkamaan sukupuolittuneita käytäntöjä ja valintoja, jotka näkyvät edelleen eri oppiaineiden opiskelussa sekä jatko-opinto- ja urasuunnitelmissa.

Tulevaisuudessa opettajilta vaaditaan myös entistä enemmän maahanmuuttoon liittyvää osaamista. Maahanmuuttajaoppilaiden ja -opiskelijoiden tukemisen tulisikin näkyä selvänä teemana opettajankoulutuksessa. Samoin opettajankoulutuksen on tarjottava hyvät valmiudet esimerkiksi oppimisvaikeuksista tai vaikeasta elämäntilanteesta johtuvan erityisen tuen tarpeen havaitsemiseen. Toisin kuin ammatillisessa koulutuksessa, lukiossa opiskelijalla ei ole oikeutta erityisopetukseen, ja siksi tukitoimet jäävät usein aineenopettajan vastuulle. Opintojen viivästymisen ja koulupudokkuuden ehkäisemiseksi opettajalle on oltava selvää, millaisiin opetuksen erityisjärjestelyihin opiskelijalla on oikeus ja miten ne käytännössä toteutetaan.

Opettajankoulutuksen on oltava uusiutumiskykyinen ja seurattava sekä ennakoitava herkästi yhteiskunnan kehittymistä. Tulevaisuuden taitojen hahmottamisen on oltava olennainen osa opettajan ammatti-identiteettiä. Tulevaisuusorientoitunut opettaja haluaa kokeilla ja uudistaa opetusta tai koulutuksen rakenteita. Ennen kaikkea opettajankoulutuksen on herätettävä valmistuvalle opettajalle halu elinikäiseen oppimiseen. Tähän on myöhemmin työelämässä vastattava järjestämällä laadukasta täydennyskoulutusta ja takaamalla opettajan pääsy koulutukseen. Tämä on myös opiskelijoiden etu.

Samalla kun kehitetään opettajankoulutusta on muistettava aineenopettajakoulutuksen erityispiirre: opettajan pedagogiset opinnot muodostavat vain viidenneksen koko tutkinnosta. Aineenopettajakoulutuksen rakennetta ei ole tarpeen muuttaa, sillä opettajien syvällinen tietämys opetettavista aineista on yksi suomalaisen lukiokoulutuksen kulmakivistä. Ainelaitostenkin käytänteitä on kuitenkin syytä tarkastella suhteessa opettajien saamiin valmiuksiin: myös niiden on osaltaan annettava eväitä kasvuun nykyaikaiseen opettajuuteen.

Lisätietoja:

Koulutuspoliittinen asiantuntija Annakaisa Tikkinen, annakaisa.tikkinen@lukio.fi, 040 356 6082

Sosiaalipoliittinen asiantuntija Otso Salvi, otso.salvi@lukio.fi, 045 129 6795